HEBRIDIT
Loch Linnhe työntyy kapeana lahtena Skotlannin korkeimman vuoren Ben Nevisin juurelta etelälounaaseen. Corran Narrowsissa vesi virtaa viiden solmun nopeudella väärään aikaan tullutta veneilijää vastaan. Me tulimme sopivaan aikaan, kun virta oli kääntymässä – tai puoli tuntia liian aikaisin, sillä yhtä aikaa sisään ja ulos virtaavat vesimassat muodostivat vielä voimakkaita pyörteitä.
Ensikosketus Hebrideihin vastasi mielikuvia: karuja mutta vehreitä saaria, kukkuloille kohoavia rantoja, ränsistyneitä rakennuksia ja linnanraunioita sekä lampaita kumpuilevilla niityillä. Tätä kaikkea oli näytillä ensimmäisenä päivänä länsirannikolla. Ehdimme Obanin vierassatamaan juuri kun Glasgowin juna saapui asemalle Joonas mukanaan. Iltaruoaksi oli tarjolla fish and chips, tai ”chaps” kuten myyjä sanoi.
Oban on oikea kaupunki palveluineen, mutta brittiläisen kaasupullon ja venttiilin ostaminen oli yllättävän vaikeaa. Verkkohaku ei auttanut ja kaikki joilta kysyimme tietä, viittoilivat epävarmana jonnekin eteenpäin. Calor Gasin myymälä löytyi lopulta teollisuusalueelta, niin kaukaa että palasimme sinisen kaasupullon kanssa satamaan taksilla, mukana myös supermarketin ruokaostokset.
Mullin salmeen kannattaa osua sopivaan aikaan, jotta virroista on etua eikä haittaa. Mullin vuoristoista siluettia lähestyessä pohjoiseen jää Lismore Islandin valkoinen majakka. Sen läheisyydessä uiskenteli hylkeitä. Lounaassa avautui näkymä Lornin lahden yli Hebridienmerelle. Morvernin jylhän niemimaan rinteillä näkyi hyvin yksinäiseltä vaikuttavia rakennuksia. Niityillä kukkivat kotoisasti horsmat.
Seuraava pysähdyspaikka oli värikäs Tobermory. Rantakadun varrelle levittäytyvää kylää ympäröivät rehevät mäet. Sataman vieressä on viskitislaamo. Kylän lahdella keinuivat pienet kalastusalukset ja paikallisten purjeveneet, vieraslaiturissa oli kolmisenkymmentä muualta tullutta. Meillä oli pyykkipäivä: vaatteita riippui kuivumassa kaikkialla kannella, kunnes illan sadekuuron jälkeen ne ripustettiin vielä toistamiseen sisälle veneeseen.
Mullin salmen suulla, pohjoisesta tulevan niemimaan päässä on Ardnamurchan. Aikanaan purjehtijat kiinnittivät sen korkeita kallioita ohittaessaan kimpun kanervia peräharukseen merkiksi siitä, että on käyty kaukana syrjäisillä vesillä. Se on myös pahamaineinen paikka: huonolla säällä virtojen, tuulen ja kallioniemen yhteisvaikutus synnyttää erittäin voimakkaan merenkäynnin.
Meillä ei ollut tätä vaaraa. Laskimme kevyesti keinuen heikossa myötäisessä kohti saariryhmää, joka tunnetaan nimellä Small Isles. Mitään pientä niissä ei ole: esimerkiksi Rum nousee yli 800 metrin korkeuteen. Vaikuttavinta on juuri saarten kohoaminen merestä. Niiden piirteet muotoutuvat yhä uudelleen näkökulman muuttuessa, ja kivisten seinämien suojista paljastuu aina uusia vehreitä alueita.
Moottori työnsi Matildaa tyynessä illassa. Katselimme ihmetellen ”pikkusaaria” oikella, samalla kun vasemmalla avautui Hebridienmeri. Suuret suulat syöksyivät korkealta pärskähtäen aaltoihin, kaikkialla kaartelevat pikkuliitäjät kerääntyivät parviksi veteen ja ensimmäisiä lunneja värikkäine nokkineen näkyi jo siellä täällä. Kaukana edessä kohosi Skyen vuoristoinen siluetti.
Tulimme Cannan lahteen pimeän laskeutuessa ja kiinnittäydyimme poijuun. Kirkkaana valjennut päivä pilvistyi pian. Yhteysaluslaiturilta lähtee tie, jolla kulkee vähän ihmisiä mutta paljon lampaita. Se sivuuttaa kappelin ja johtaa muurin ympäröimän puutarhan ohi etelärannalle. Lahden pohjukassa on pieni kauppa, jossa ostokset maksetaan lippaaseen, sekä ravintola, jossa voi ruokailla ennakkosopimuksesta.
VHF varoitti erittäin huonosta säästä: ”Hebridies: first south, seven to eight, later veering southwest, eight to nine. Rain and showers, poor visibility”. Retkellä rantatörmän yläpuolisilla kukkuloilla alkoi sataa. Puolenyön jälkeen ujellus takilassa muuttui koko venettä ravistelevaksi ulvonnaksi. Maininki ei tullut satamalahteen ja saimme nukutuksi. Aamulla oli taas rauhallista ja aurinko paistoi.
Seuraava matalapaine oli jo lähestymässä. Irrotimme poijuköydet, kiersimme Cannan jyrkät pohjoisrinteet ja otimme suunnan South Uistiin. Hebridienmerellä tuuli lounaasta 10 m/s ja Matilda eteni reivi isopurjeessa melko tiukasti tuuleen. Vuoret piirtyivät esiin yli kahdenkymmen meripeninkulman päässä. Kun auringonlasku värjäsi taivaan ja meren tummanpunaiseksi, rannikko oli jo lähellä.
Loch Boisdalen satama sijaitsee suojaisessa lahdessa karun maiseman keskellä. Asutus ja syrjäseudun palvelut löytyvät saaren sisäosista. Jatkoimme seuraavana päivänä South Uistin vuoristoista rannikkoa pohjoiseen. Aurinko paistoi ja spinnu veti mukavasti. Matalamman Benbeculan kohdalla tuuli heikkeni. Matkan varrelle jäi kiinnostavia luonnonsatamia, mutta uuden gale warningin vuoksi päätimme tyytyä varmempaan vierassatamaan. Hämärän tullessa laskimme spinnun Loch Maddyn suulla North Uistin koillispäässä.
Loistot johdattivat Matildan melko pimeässä yössä kalliosaarten välistä satamaan. Aamulla heräsimme taas tuulen ulvontaan. Kävimme sitomassa kaksi kiinnitysköyttä lisää neljän jo paikallaan olevan tueksi. Tuulimittari näytti tasaisesti 18 m/s, vaikka olimme syvän satamalahden suojassa.
Syrjäisessä Loch Maddyn satamassa ei ole henkilökuntaa: kuten monissa muissakin paikoissa, satamamaksu maksetaan lippaaseen (trust box) ja suihku toimii kolikoilla. Purjehtijoita oli vain muutama. Saaria yhdistää pengertie, jota pitkin kävelimme sateessa muutaman kilometrin päähän pieneen kyläkauppaan. Jäimme pitelemään säätä vielä toiseksi yöksi.
Osutimme lähdön niin, että Little Minchillä Hebridien ja Skyen välissä virta ehtii kääntyä pohjoiseen. Lounaistuulta oli 14 m/s. Jos virta käy tällaista tuulta vastaan, muuttuu merenkäynti pahaksi.
Harrisin salmen kohdalla sää oli harmaa ja näkyvyys heikko. Aallot olivat paikoin korkeita mutta myötävirtaan varsin loivia. Matilda kulki vauhdilla pelkkä genua ylhäällä. Yhtään venettä ei näkynyt koko päivänä.
Tulimme East Loch Tarbertiin pimeässä valaistua väylää pitkin. Vierassatama on lahden pohjukassa, koruttomassa paikassa lauttalaituria vastapäätä, pitkän pistolaiturin päässä. Satamakonttorin vieressä on Harrisin saaren viskitislaamo. Harmaat pilvet laskeutuivat kukkuloiden rinteitä ja verhosivat valkoisten talojen takaa avautuvan karun maiseman.
Kun matka jatkui, Little Minch oli harmaan tihkun peitossa. Ankeaa säätä piristivät yllättäen delfiinit, joita tuli parvi toisensa perään leikkimään Matildan viereen. Suuri osa oli tavallisia delfiinejä (common dolphins), mutta kauempana näkyi myös suurempia, korkealle hyppiviä pullokuonodelfiinejä ja myöhemmin muutama valkokuonodelfiini. Monella oli vierellään pienikokoinen poikanen.
Alla Annin kuvaamaa videota delfiineistä, joiden ääniä Ohto kuuntelee keulassa.
The Minchillä, Lewisin ja Ylämään välille jäävällä merialueella seurasimme maisemien toivossa rannikkoa. Mutta pilvet pysyttelivät alhaalla ja kostea ilma tiivistyi kaikkialle pisaroiksi. Välillä näkyi pilkahduksia kukkuloiden väliin kiemurtelevista lahdista. Huonon näkyvyyden ja kovan tuulen varoituksen vuoksi houkuttelevat luonnonsatamat jäivät kuitenkin tutkimatta.
Ulko-Hebridien ainoa kaupunki on Lewisin saaren Stornoway. Kun tulimme satamaan illansuussa, meitä saattoi laituriin asti kontaktia ottava hylje: se pysytteli pitkän matkaa veneen vierellä kannelle katsellen. Laiturille vastaan tullut satamakapteeni kertoi nauraen, että hylje kerjäsi joskus paikallisilta veneiltä kalaa, mutta uskaltautui harvemmin tuntemattomien matkaan.
Stornowayn vierassatama sijaitsee laivasataman perällä, kalastusalusten takana. Kaksi kertaa vuorokaudessa vuorovesi paljastaa jokisuun hiekkaiset törmät ja peittää ne taas. Satama-aukiolla on kalakauppa ja pieni huvipuisto ruokakojuineen. Joen toisella rannalla on laaja vehreä puisto, joka nousee mäellä olevalle linnalle. Vierasveneitä ei ollut kymmentä enempää.
Olimme jatkamassa Orkney-saarille, jonne oli matkaa 120 meripeninkulmaa. Jotta virrat osuisivat kohdalleen sekä puolimatkassa Cape Wrathilla että Orkneyn päässä Hoyn salmessa, piti Stornowaysta lähteä joko puoliltapäivin tai keskiyöllä. Päädyimme jälkimmäiseen: turha nukkua satamassa, kun sen voi tehdä merelläkin.
Oli ennustettu kevyitä tuulia ja tarvitsimme lisää polttoainetta. Satamakapteeni kehotti tulemaan kello 23 huoltolaiturin viereen odottamaan, että kalastusalukset on saatu tankattua. Odottelimme tunnin pimeässä satama-altaassa, kunnes meidät ohjattiin neljän metrin korkeudelle nousevaan laituriin. Nyt kävi ilmi, että kesäapulainen oli laittanut polttoainepumpun avaimet taskuunsa kotiin lähtiessään, eikä pumppua saatu millään auki.
Lopulta satamakapteeni löysi meille varastosta kaksi irtokanisterillista dieseliä, jotka laskettiin tikkaita pitkin alas kannelle. Mutta Skotlannissa polttoaineen ostaminen ei ole ihan näin helppoa. Ennen kuin pääsimme matkaan, oli vielä ajettava autolla satamatoimistoon, jossa allekirjoitettiin polttoainekaupan edellyttämät kuitit verotietoineen.
Kello kaksi pääsimme vihdoin pimeälle merelle. The Minchillä nousi aamuhämärissä sumua. Kevyt maininki keinutti Matildaa tyynellä merellä kostean harmauden keskellä. Näkyvyyden parantuessa aamupäivällä horisontista nousi sumupilvien verhoama kallioniemi, Cape Wrath. Olimme Ylämaan luoteiskärjessä, edessä Orkney-saaret, pohjoispuolella aava Atlantti.
ORKNEY-SAARET
Harmaa sää jatkui. Atlantti oli tyyni ja maininki vähäistä. Kun näkyvyys parani hetkeksi, etelässä siinsivät Ylämaan vuoret. Kaikkialla oli märkää: vesipisarat roikkuivat puomissa, köysissä ja kaidevaijereissa. Yksinäinen merikihu seurasi tuntikausia moottorilla kulkevaa Matildaa. Välillä ympärillä kaarteli merikeijuja vedenpintaa viistäen. Iltapäivällä tuuli heräsi perän takaa ja saimme purjeet ylös.
Kuuden aikaan tihkusateen keskeltä alkoi näkyä maata: se oli Orkneyn lounaisin saari Hoy. Taivas rakoili lännestä ja ilta-aurinko värjäsi kallioseinämät dramaattisen punaisiksi. Saaren ääriviivoista piirtyi esiin korkea kivihahmo: Old Man of Hoy. Virta kävi Hoyn salmessa vielä muutaman tunnin sisäänpäin, ja pääsimme hyvin Stromnessin satamaan juuri kun ilta hämärtyi.
Ehdimme viettää päivän viehättävässä pikkukaupungissa, ennen kuin Anni ja Ohto lähtivät kotimatkalle. Matilda tuntui kovin hiljaiselta, kun jäin sateisena aamuna Anna-Marian ja Joonaksen kanssa kolmistaan. Meillä oli kuusi päivää aikaa Shetlantiin Tarjaa vastaan. Päätimme kiertää ensin pohjoiskautta Mainlandin ympäri Kirkwalliin ja jatkaa sitten saariston poikki Westrayn kautta Fair Islelle.
Ulosmeno Hoyn salmesta oli sisääntuloa haastavampi. Myötävirta oli hidastunut viidestä solmusta noin yhteen, mutta 12 m/s länsituulessa se nosti salmessa erittäin jyrkän aallokon. Kun pääsimme vihdoin salmesta ulos, saimme hyvän sivutuulen rannikkoa pohjoiseen. Aurinko paistoi merellä, kun taas saaret olivat paksujen pilvien peitossa.
Eynhallowin salmessa Mainlandin koillispuolella viiden solmun myötävirta kuljetti meitä vauhdilla kohti Kirkwallia. Oikealla puolella ranta kohosi loivasti vihreänä, lehmien ja lampaiden täplittämänä laidunmaana. Vasemmalla harvojen maatilojen takana nouseva maasto oli karumpaa ja autiompaa. Kun puuskat osuivat taas purjeisiin Linga Skerryn kohdalla ja oli noustava kapealla väylällä tiukasti tuuleen, tuntui paikallinen viitoitus varsin viitteelliseltä.
Kirkwallin satama on kaupungin vanhan keskustan tuntumassa. Jäimme kahdeksi päiväksi: pyykinpesua ja huoltohommia, tunnelmointia ja pubiruokaa. Vierasveneitä oli parikymmentä: brittien lisäksi hollantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja norjalaisia. Vilkkainta oli satamakapteenin mukaan ollut alkukesästä, jolloin säät olivat olleet poikkeuksellisen hyvät. Nyt oli tavanomaisen vaihtelevaa, päivän ylin lämpötila 15 asteen paikkeilla ja merivesi 13.
Matkalla Orkney-saarten läpi pohjoiseen virrat osuivat kohdalleen muualla paitsi Rousayn salmessa. Vastavirta ehti voimistua kolmeen-neljään solmuun ja pyörteilevä vesi käänteli venettä voimakkaasti kapeikossa. Maisemat muuttuivat yhä syrjäisemmiksi. Vihreiden niittyjen keskellä näkyi hylättyjä kivirakennuksia, lehmät laidunsivat korkealla pystysuorien jyrkänteiden yläpuolella.
Westrayn pohjoispäässä on suojaisten muurien ympäröimä Pierowallin satama, jossa yhteys- ja kalastusalusten lisäksi on tilaa myös vierasveneille. Satamakapteenin mielestä meidän olisi ehdottomasti pitänyt jäädä pidemmäksi aikaa, sillä täällä on sitä mitä ihminen tarvitsee: rauhaa ja hiljaisuutta, kylä kauppoineen mailin päässä ja mukavaa seuraa pubissa. Seuraavalla kerralla sitten.
Jatkoimme aamuauringon paistaessa kohti Shetlantia: ensin Papa Westrayn ympäri ja sitten avomerelle. Tuuli kävi eteläkaakosta eli saariston takaa, joten maininki pysyi matalana. Matilda kulki 10 m/s sivutuulessa hyvää vauhtia ja muutaman tunnin kuluttua Orkney-saaret olivat kadonneet näkyvistä. Yksinäinen delfiini kiersi veneen, pärskäytti pari kertaa pinnassa ja jatkoi taas omille teilleen.
