Video: Matilda kulki 10 m/s eteläkaakkoistuulessa hyvää vauhtia Orkney-saarten Westraylta kohti Fair Islea. 50 meripeninkulman matkalla näkyi yksi purje, muutama delfiini ja yhä enemmän merilintuja.
SHETLANTI
Fair Isle on yksinäinen saari Atlantilla Orkneyn ja Shetlannin puolivälissä. Kirkkaalla säällä sen hahmo näkyy jo kaukaa. Kun saari tuli lähemmäksi, alkoi ympärillä parveilla yhä enemmän myrskylintuja ja pikkuliitäjiä. Ruokit, kiislat ja lunnit sukeltelivat aalloilta syvyyksiin. Pohjoispään jyrkänteitä kiertäessä kävi ilmi, että valkoiset laikut vihertävillä rinteillä olivat tuhansia kalliolla kököttäviä suulia.
Joonas tähysti keulassa kareja, kun ohjasimme kapeasta aukosta North Havenin pieneen satamaan. Jäimme toisen laiturissa olevan purjeveneen kylkeen, sillä yhteysalukselle piti jäädä tilaa. Good Shephard saapui vähän myöhemmin ja näytti siltä kuin puolet saaren 70 asukkaasta olisi tullut sitä vastaan. Äänet vaimenivat vasta illan hämärtyessä.
Aamulla toiset veneet jatkoivat matkaa ja saimme kyljen kiinni laituriin. Shetlannin eteläkärki Sumburgh Head siinsi auringossa parinkymmenen mailin päässä pohjoisessa. Lampaat tutkivat lahden hiekkarantaa reunustavaa niittyä. Keltainen potkurikone laskeutui kukkuloiden välissä olevalle kiitoradalle ja nousi pian uudestaan.
Saaren pohjoisosassa jyrkänteet kohoavat länsipuolella parinsadan metrin korkeuteen, itäpuolella maisemaa hallitsevat kumpuilevat vihreät nummet. Asutus sijaitsee tasaisemmassa eteläpäässä. North Havenin vieressä on lintuasema. Fair Isle on todellakin siivekkäiden valtakunta, niiden loputon liitely määrää saaren tunnelman.
Tässä Joonaksen ottamia kuvia Fair Islen linnuista.
Video: 40 meripeninkulman ylitys Fair Islelta Lerwickiin sujui auringonpaisteessa ja 7 m/s länsituulessa. Virta oli tuulen suuntainen ja meri tasainen. Pidimme sopivan etäisyyden jyrkkänä kohoavaan Sumburgh Headiin. Sen eteläpuolelle muodostuu usein ”roost”, virtojen nostattama sekavan merenkäynnin alue.
Lerwickin satama sijaitsee Bressayn ja Mainlandin välisessä salmessa. Lähestyviltä huviveneiltä toivotaan yhteydenottoa ennen saapumista. VHF-kutsuun vastattiin heti ja Port Control toivotti meidät tervetulleeksi. Tuuli tyyntyi ja kaupungin valot tuikkivat iltahämärässä. Utelias hylje saatteli taas Matildan satama-altaaseen, missä Tarja jo odotti meitä.
Vierassatamassa kaupungin keskustassa oli toistakymmentä venettä, kaikki kyljittäin vuoroveden mukana nousevissa ja laskevissa laitureissa. Yksi risteilylaiva oli kiinni ulommassa kaijassa, toinen ankkuroitunut kuljetti matkustajat yhteysaluksilla rantaan. Kauniista kaupungissa löytyi tunnelmallisia katuja ja hieno Shetlanti-museo.
Jatkoimme neljän hengen miehistöllä, muonavarastot täytettyinä ja tankissa riittävästi dieseliä. Kevyellä kryssillä pohjoiseen ympärillä avautui karu shetlantilaismaisema: rannasta kukkuloille kohoavia nummia, joita halkoivat vanhat kiviaidat, yksinäisiä taloja ja muutama kylä sekä kaikkialla harvakseltaan lampaita.
Whalsayn Symbister on iso kalasatama: suuria valtameritroolareita ja asukkaiden pieniä kalastusveneitä. Vieraspaikat ovat muiden alusten seassa, traktorinrenkaita roikkuvassa betonilaiturissa. Laiturille näkee yläveden aikaan kannella seisten, mutta alavedellä saa kivuta kapeita tikkaita kolmatta metriä.
Yön aikana oli noustava ensin löysäämään köysiä ja sitten taas kiristämään. Aamulla pujottelimme verkko- ja köysikasojen välistä lahden toisella puolella olevaan kyläkauppaan. Talot levittäytyvät pientä keskustaa ympäröiville, loivasti kumpuileville niityille. Kuten tavallista täällä, pilvet peittivät nopeasti aurinkoisen taivaan ja alkoi tihuttaa.
Out Skerries – tai paikallisesti Da Skerries – on Shetlannin itäisin ulkosaariryhmä. Kapean ja kallioisen eteläisen sisäänajon jälkeen meidät otti vastaan kymmenkunta hyljettä. Ihmisiä ei näkynyt missään. Suojaisessa lahdessa olevaan laituriin mahtuu kylkikiinnitykseen muutama vene. Laiturille oli levitetty isoja verkkoja, talojen päädyissä lojui romuautoja.
Olimme syömässä kun huomasimme laiturilla ääneti seisovan miehen. Hän kertoi ujosti joutuvansa pyytämään meiltä satamamaksun. Mutta sillä saisi sitten olla laiturissa kolme päivää. Myöhemmin tapasimme toisen, joka kertoi syyn saaren hiljaisuuteen. Kun kalanjalostamo oli lopettanut ja koulu suljettu, olivat lapsiperheet joutuneet lähtemään.
Tässä vielä Joonaksen kuvia ”Ulkoluodoilta”.
Matkaa Norjan rannikolle Bergenin pohjoispuolella olevan Fedjen kohdalle on täältä noin 170 meripeninkulmaa. Met Office ennusti eteläistä 3-4 boforia, myöhemmin 5-6 ja ajoittain 7. Tarkistimme vielä Yrin ja Deutscher Wetterdienstin tiedotukset ennen kuin irrotimme köydet. Hyvästelimme Shetlannin harmaassa säässä ja suuntasimme sinne missä Pohjanmeri muuttuu Norjanmereksi.
Alkumatka oli kevyttä sivumyötäistä ja Matilda keinui voimakkaasti mainingeissa. Kulku kävi mukavammaksi, kun tuuli kääntyi sivulle. Yövahdissa Anna-Marian kanssa saimme reivata, tuuli voimistui 12 m/s asti. Taivas kirkastui ja vaahtopäät säkenöivät pimeydessä fosforia. Nostimme jonkin aikaa tiukasti tuuleen väistääksemme kirkkaasti valaistuja aluksia, jotka pyörivät oudosti keskellä merta.
Syy liikehdintään selvisi, kun VHF:ssä varoitettiin alueella tehtävästä vedenalaisesta työstä. Olimme öljynporausalueella. Joonaksen ja Tarjan noustessa vahtiin aamun sarastaessa alkoi näkyä lauttoja ja niiden ympärillä laivaliikennettä. Norjan suunnasta lentävien helikopterien ääni kuului voimakkaana taivaan taas peittäneen pilviverhon läpi. Rannikko tuli näkyviin illansuussa tihkusateen keskeltä.
NORJA
Mereltä Norjaan tullessa on muutaman mailin päässä Fedjeltä Toskan suojainen luonnonsatama. Kapeassa ja kiemuraisessa sisäänajossa on hyvin vettä, kun pysyy tarkasti purjehdusoppaissa kuvatulla reitillä. Tulvavuoksen lähestyessä vuoroveden vaihtelu oli nyt pari metriä. Kiinnityimme lahden perältä löytyvään poijuun.
Maisemat tuntuivat kotoisilta Skotlannin jälkeen: kallioilla kasvoi havupuita ja punaisten mökkien pihoilla näki rantakoivuja. Mutta rannat kohosivat korkeiksi kukkuloiksi ja kapeiden vuonojen takaa siinsivät jo lähimmät vuoret. Sitten sade peitti maiseman, eikä harmaudesta erottanut muuta kuin riippusiltojen hahmot.
Bergen on maineeltaan Norjan sateisin kaupunki, ja ympäröivät kukkulat tuntuivat todellakin keräävän synkimmät pilvet juuri kaupungin ylle. Vieraspaikat on ripoteltu laivasataman perälle, vilkkaan kalatorin viereen sekä kuvauksellisen Hanseviertelin edustalle. Oli perjantai-ilta ja satama täpötäynnä. Kiinnitimme Matildan juuri Huippuvuorilta tulleen hollantilaisen teräsveneen kylkeen.
Väylät Bergenistä etelään kulkevat kapeita salmia pitkin suurten siltojen alitse. Tuulet pyörivät kukkuloiden välissä oikukkaasti. Saimme niskaan rankasti vettä ja sen päälle kovaa vastaista. Päätimme jäädä yöksi Kleppholmenin venesatamaan Pohjanmerelle johtavan aukon tuntumaan ennen suuntaamista Hardangervuonoon.
Pohjoisesta Bjørnafjordenilta tullessa Hardangervuonoon pääsee oikaisemaan kapean Børevikan salmen läpi. Salmen jälkeen avautuu huikaiseva näkymä vuonon eteläpuolisille Folgefonnan vuorille. Alhaalla tyvenessä on mäntyjen peittämiä kallioisia saaria, ylhäällä yli puolentoista kilometrin korkeuteen kohoavia lakijäätiköitä.
Vuoroveden vaihtelu on vuonossa vain puolen metrin luokkaa, joten sopivassa paikassa on mahdollista kiinnittää vene keula rantaan. Kiertelimme pieniä saaria rantautumispaikkaa etsien
Ensimmäisessä suojaisessa lahdessa oli mökki ja toisessa purjevene, joten jäimme lopulta ankkuriin. Kallioluodot hehkuivat ilta-auringossa tummia vuorenrinteitä vasten.
Joidenkin mielestä tärkeimpiä varusteita näillä vuorten ympäröimillä reiteillä on toimiva moottori. Mekään emme päässeet juuri liikkumaan vuonossa purjein. Hetken tuuli jostain, sitten taas ei mistään. Ehkä juuri siksi purjeveneitä näkyi vähän verrattuna moottoriveneisiin, joita paikalliset tuntuivat käyttävän jatkuvasti kapeiden vesireittien ylittämiseen.
Vasta vuonon suuta lähestyessä tuuliolosuhteet alkoivat muistuttaa sitä, mitä Pohjanmerelle oli ennustettu. Täällä oli Kværnerin telakka, jossa näkyi valmisteilla olevien öljynporauslauttojen valtavia rakenteita. Kävimme lyhyesti avoimen meren puolella ja käännyimme sitten sisään salmeen, joka on antanut nimensä Haugesundin kaupungille.
Haugesund levittäytyy satama-altaiden erottamille ja korkeiden siltojen yhdistämille saarille. Vierasveneet kiinnittyvät rantakadun varteen. Laiturilta kuului heti suomea, oli vuosittaisen elokuvafestivaalin aika. Meidän oli kuitenkin jatkettava seuraavana päivänä matkaa. Suuntasimme Kvitsøylle, joka sijaitsee merellä Stavangerista luoteeseen.
Upea Kvitsøy on rikkonainen mutta tiivis kalliosaariryhmä. Omaleimainen valkoisten talojen hallitsema kylä on rakennettu suojaisaan paikkaan saarten keskelle. Vieraslaituriin saavutaan kapeita reittejä kallioiden välistä ja sitten rantaviivaan kiinni rakennettujen talojen editse. Muita vierasveneitä oli kaksi, toinen niistä suomalainen.
Jäljellä oli 140 mailia Kristiansandiin, mistä Tarja oli lähdössä kotimatkalle. Irrotimme köydet vasta illan hämärtyessä, kun kova kaakkoistuuli oli kääntynyt luoteeseen. Päivällä ennen Lindesnesiä tuuli loppui kokonaan. Pääsimme perille moottorilla puolenyön jälkeen. Heräsimme varhain aamukahville. Kun Tarja oli lähtenyt junalla kohti Osloa, tuntui Matilda tyhjältä ja hiljaiselta.
Seuraavana päivänä jatkoimme kolmistaan Kristiansandista kohti Skagenia. Spinnu oli pian ylhäällä, minkä jälkeen sadan mailin Skagerrakin ylitys oli yhtä juhlaa. Laivaliikenne Skagenin kärjessä oli puoliltaöin erittäin vilkasta ja väylän ylittäminen oma haasteensa. Pääsimme ruotsalaisveneitä täynnä olevaan satamaan kolmen aikaan aamulla.
Video: Illan hämärtyessä tuuli keveni ja kääntyi sivulle. Pääsimme kuitenkin spinnulla Skagenin kärkeen asti, ja vieläpä täydenkuun loisteessa.
Kun heräsimme sunnuntaina puolen päivän aikaan, viikonlopun viettoon tulleet ruotsalaiset olivat lähteneet. Sisäsatama suurten troolarien takana näytti harvinaisen tyhjältä. Oli elokuun loppu. Ilmassa alkoi olla kotimatkan tuntua ja juhlistimme sitä hyvässä italialaisravintolassa. 145 mailia Kööpenhaminaan taittuivat vuorokauden purjehduksella synkän tihkuisessa säässä. Sitten hyvästelimme Joonaksen, joka palasi kotiin viiden viikon yhteisen merielämän jälkeen.
Olimme ensimmäistä kertaa matkan aikana kahden. Tämä oli myös häämatkamme, jota pääsimme nyt viettämään irrottamalla köydet Kööpenhaminan laiturista lohduttomassa vesisateessa. Suuntasimme Falsterbon kanavaan. Ensi kerran kun teemme näin pitkän purjehduksen, emme palaa takaisin Suomeen vaan jatkamme pidemmälle ja jätämme veneen jonnekin talveksi, mietimme Matildan halkoessa taas kotoisasti Itämeren aaltoja.
Säät eivät suosineet kotiinpaluuta: toista viikkoa puhalsi enimmäkseen pohjoisen ja idän väliltä, mikä on epätavallista syyskuun alkaessa. Liikuimme paljon öisin, sillä navakka vastatuuli keveni iltaisin miellyttävämpiin lukemiin. Istuimme pimeitä vahteja välillä yhdessä ja haaveilimme pitkistä purjehduksista. Mietimme, onko kelpo Matilda Gustava se vene, jonka varustamme valtameriä varten, vai pitäisikö meidän harkita jotain isompaa.
Itse olin pohtinut pitkiä purjehduksia nuoresta asti, mutta Anna-Marialle kaikki oli uutta. Tämä oli vasta hänen toinen purjehduskesänsä ilman mitään aiempaa kokemusta. Mutta oli selvää, että tulemme jatkamaan isommille vesille. Näitä suunnitelmia miettiessämme meillä ei ollut pienintäkään aavistusta, että ylittäisimme Itämeren vielä uudestaan loka-marraskuussa, ja sillä kertaa Matildan sijaan Ilmattarella.
