”Menkää pohjoiseen, siellä riittää valoa”, kehotti oululainen purjehtija Kaskisten laiturilla. Sinne me olimmekin matkalla, kun heinäkuuta oli kulunut viikon verran.
Alkuperäinen suunnitelma purjehtia Brittein saarten länsirannikon kautta Välimerelle oli pandemian vuoksi lykkääntynyt. Sen korvaisi matka Pohjanlahden perukoille. Odotus Etelän paahtavasta auringosta ja säkkipimeistä öistä oli vaihtumassa Pohjolan valoon: matalalta paistavaan päivään, hitaaseen hämärään ja yöttömään yöhön.
Jo Kaskisissa – latitudilla 62˚ pohjoista ja risat – huomasi, että päivät olivat vähän pidempiä kuin Saaristomerellä. Olimme tulleet tänne meille vieraille rannoille Rauman Kylmäpihlajasta. 80 meripeninkulman purjehduksella tihkusateessa kaikki näytti harmaalta harmaata vasten. Navakan länsituulen nostattamat vaahtopäät muistuttivat Selkämeren laajuudesta ja kaukana siintävä rantaviiva rannikon mataluudesta.
Mutta nyt aurinko paistoi ja edessä oli monenlaista jännittävää: kivistä saaristoa, matalia selkävesiä ja pitkiä rannikko-osuuksia ilman purjeveneelle sopivaa satamaa. Itseäni kutkutti jo pelkkä eteneminen yhä pidemmälle pohjoiseen. Vaikka heinäkuun puoliväli lähestyi, oli jokainen yö hitusen vaaleampi kuin edellinen.
Abstrakti leveyspiirilukema konkretisoitui päivän pitenemisessä. 63˚ pohjoista leveyttä ylitettiin Rönnskärenin kohdalla muutama tunti sen jälkeen, kun olimme saapuneet Svettgrundin ohi Merenkurkun saaristoon.
Jäimme kahdeksi yöksi Fäliskärin suurenmoiseen satamaan avomeren tuntumaan. Illan viimeisen saunavuoron aikaan oli hämärtynyt sen verran, että lokit pidättäytyivät äänekkäimmästä kailotuksesta.
Pari päivää myöhemmin, kierrettyämme Raippaluodon ympäri itäkautta sen korkean sillan alitse, olimme Merenkurkun saariston pohjoisreunalla Mikkelinsaarten Kummelskärissä. Laiturin tuntumassa oleva nuotiopaikka houkutteli myöhäiseen tunnelmointiin. Valoisa yö näytti pitävän muitakin otteessaan, sillä useimmissa veneissä oli meneillään jonkinlaiset illanistujaiset.
Seuraava ilta Pietarsaaressa oli raukean lämmin. Pursiseuran ravintola Pavis jatkoi tarjoilua aurinkoisella terassilla vielä klo 23, vaikka virallinen sulkemisaika oli mennyt jo tunti aiemmin.
Pietarsaaresta on 100 meripeninkulman ylitys Hailuotoon. Saavuimme latitudille 64˚ N, kun styyrpuurissa näkyvä Tankar alkoi jäädä taakse. Sen jälkeen ei avomereltä enää erottanut Pohjanmaan matalaa rannikkoa, vain muutamia tuulivoimaloiden hitaasti pyöriviä siipiä. Sitten näkyviin tulivat Ulkokalla ja Maakalla, ja myöhemmin Raahen edustalla yksinäisenä merestä kohoava Nahkiainen.
Ylitimme 65˚ pohjoista leveyttä klo 01.35, juuri ennen kuin ohjasimme Marjaniemen satamaan. Keskiyön kuulas valo teki selväksi, että olimme tulleet Pohjolaan.
Oli kulunut kymmenen päivää siitä, kun lähdimme Kylmäpihlajasta. Vaikka heinäkuun puoliväli oli ohitettu ja kesä kiertyi vääjäämättä kohti pimeämpää vuodenaikaa, oli päivän pituus lisääntynyt tuon puolentoista viikon aikana yli tunnilla.
Huomattavinta ei kuitenkaan ollut ero päivän kestossa vaan valon luonteessa. Sen seuraaminen merimatkan aikana oli aivan erityinen kokemus. Olin jopa hieman yllättynyt tästä. Asiassa ei olisi pitänyt olla mitään uutta, niin monta yötä olen istunut tulilla Lapin kairoissa. Mutta merellä päivittäinen muutos leveyspiirin kasvaessa oli käsinkosketeltava.
Kun aiempien päivien ilmiöt olivat vielä tuoreessa muistissa, näki selvästi, että pohjoiseen tultaessa aurinko lähestyi horisonttia joka ilta vähän pienemmässä kulmassa. Auringonlaskut muuttuivat yhä pidemmiksi ja illan hämärtyminen kävi yhä hitaammaksi. Kun punertava pallo lopulta katosi taivaanrannan taakse, jäi sen hehku valaisemaan ilta illalta yhä kuulaammin. Viimein tuntui siltä, ettei aurinko mihinkään laskenutkaan, käväisi vain varjossa nurkan takana palatakseen pian takaisin.
Hailuodosta suuntasimme Ouluun. Rauman jälkeen olimme olleet liikkeellä kolmistaan, seurassani Anna-Maria ja Ohto. Nyt Oulusta miehistöön liittyi myös Anni.
Jatkoimme Iin Röyttään ja sieltä rannikkoa seuraten kohti Kemiä. Sää muuttui epävakaiseksi. Sateen harmauden keskellä Meri-Lappi levittäytyi styyrpuurissa matalana tummana kaistaleena. Kapea väylä ohitti vähillä lähietäisyydeltä metsäisiä niemiä ja sorarantaisia jokisuistoja. Näkyviin tuli harvakseltaan taloja pihapiireineen ja perämoottoriveneitä kalassa.
Päivät olivat kesäpäiviksi hämäriä. Se ei ollut ihme, sillä paksun pilviverhon takana aurinko ei näin pohjoisessa noussut kuin samaan korkeuteen, johon se etelärannikolla kohoaa elokuun puolivälissä. Mutta tämä ei ollut etelän loppukesästä tuttua sadepäivän hämäryyttä vaan pohjoisen verkkaista valoa, joka kietoutui matalaan maisemaan ja rantasaunojen savukiehkuroihin. Se heikkeni niin hitaasti, ettei sen perusteella voinut millään arvioida päivän etenemistä. Tällä ei tosin ollut liiemmin väliä, satamaan tullessa olisi joka tapauksessa valoisaa.
Kahden Kemissä vietetyn päivän jälkeen suuntasimme Torniojoen suulle. Uusi kolmeen metriin ruopattu väylä kulkee muutaman mailin matkan Ruotsin puolella ennen kuin kääntyy taas seuraamaan rajalinjaa vähän ennen saapumista Torandan kohdalle. Olimme tyhjässä satamassa aivan yksin. Sadepäivien jäljiltä virta oli voimakas, vesi solisi kylkiin laiturissa ja lohet molskivat.
Ilmatar oli purjehtinut niin pohjoiseen kuin Suomen vesillä pääsee: 65˚ 48,5’ N; 24˚ 09,1’ E. Helsingistä lähdön jälkeen lokiin oli kertynyt 663 meripeninkulmaa.
Tornio oli matkamme kääntöpiste, täältä oli taas suunnattava etelään.
Vietimme kesän viimeisen valoisan yön ulkona Perämerellä. Sää oli täydellinen rauhalliselle ja samalla joutuisalle yöpurjehdukselle: kirkas taivas, hyvä näkyvyys ja tuulta loivasti keulan puolelta 6 m/s. Muutama laiva näkyi etäällä, mutta muuten saimme olla yksin rikkomattoman horisontin keskellä.
Seuraavana iltana saavuimme Valassaarille. 186 meripeninkulman matka oli kestänyt 27 tuntia. Näitä omalaatuisia, matalia ja kivisiä ulkosaaria ei tehnyt mieli jättää taakse liian nopeasti. Niinpä siirryimme Äbbskärin laiturista toiseksi yöksi Malskärin hurmaavan karuun ankkurilahteen. Valassaarten rautaristikkorakenteisen majakan valo vilkkui karien välistä nyt jo tummuneessa yössä.
Matkalla etelään tuuli ei piitannut lainkaan ennustetusta läntisestä, vaan pysyi sinnikkäästi navakkana vastaisena. Kulku kävi hankalammaksi, kun tulimme saaristosta Selkämerelle. Synkän pilvinen sää pimensi yön Grytskäretin ohittavalla kapealla, valaisemattomalla väylällä. Päätimme pysähtyä lepäämään Kaskisissa, jonne pääsimme aamun valjetessa.
Jatkoimme Rauman suuntaan vasta alkuillasta. Anni ja Ohto ottivat nyt yövahdin, tällä kertaa selkeässä säässä. Kun menin nukkumaan, Porin ulkosataman valot loistivat kymmenen mailin päässä rannikolla. Ja kun heräsin neljä tuntia myöhemmin, Kylmäpihlajan majakka vilkkui edessä aamuhämärissä.
Aurinko paistoi kiinnittyessämme puoli seitsemän aikaan Syväraumanlahden laituriin. Olimme lähteneet Torniosta viisi päivää aiemmin. Siinä ajassa lokiin oli kertynyt kolme ja puoli sataa meripeninkulmaa ja päivä oli lyhentynyt kaksi ja puoli tuntia. Silmiinpistävintä oli, että ilta muuttui nyt oikeaksi yöksi. Varjot tummenivat pimeydeksi ja kirkkaampia tähtiä näkyi taivaalla jo aika määrä.
Kun Joonas ja Jere tulivat viikonlopuksi Raumalle, teimme taas retken Kylmäpihlajaan. Majakanvalon syttyessä satama-altaassa tuntui siltä niin kuin usein elokuun alussa: on aika nostaa myrskylyhty kannelle.
Mutta kului vielä pari viikkoa, ennen kuin Saaristomerellä tuli niin pimeää, että tähtitaivas alkoi todella loistaa yön mustaa taustaa vasten.
Olimme elokuun puolivälissä kahdestaan ankkurissa Stegskärin lahdella Maarianhaminan lähellä. Kun kapusin puoliltaöin kannelle, huikkasin Anna-Marian saman tien ulos. Linnunrata hehkui Kassiopeiasta Joutsenen poikki Kotkaan, tähdet heijastelivat tyynestä merenpinnasta. Jupiter loisti matalla etelässä vierellään kelmeä Saturnus, Mars kohosi punertavana idässä. Pimeydestä kuului hiljaista haahkan rotkotusta.
Nousin vielä uudelleen kannelle tuntia myöhemmin. Silloin Arcturus oli jo laskemassa ja kesän päättymistä ennakoivat Seulaset kiertyivät näkyviin saaren takaa. Perseidien aika alkoi olla ohi, mutta muutama viimeinen tähdenlento leimahti vielä savuvana perässään taivaankannen poikki.
Onneksi on olemassa yö!
