SKOTLANTI
13.8. Fair Isle
Jo silmäys veneen kannelta kertoo, että olemme valtamerilintujen ja lampaiden saarella. Pieni North Haven antaa karun mutta kodikkaan suojan keskellä ympärillä levittäytyvää Atlanttia.
Täällä on kylki kyljessä kuusi purjevenettä kuudesta maasta: britti, norjalainen, saksalainen, hollantilainen, ranskalainen ja me suomalaiset. Lisäksi laiturissa on saarelaisten oma elämänlanka, yhteysalus Good Shephard.
Kiinnitysköysiä säädellessä on vaihdettu kuulumisia. Hollantilaismiehistö on kotimatkalla kierrettyään Norjaa ja Skotlantia. Norjalainen yksinpurjehtija on juuri muuttanut pysyvästi asumaan veneeseen. Edellisenä kesänä Itämerellä purjehtinut ranskalaispariskunta on matkalla Islantiin, mutta he aikovat ensin etsiä talvitelakan Norjasta.
Kuultuaan meidän suunnitelmistamme he suosittelivat Algarvessa telakkaa, jonka nimi ei siinä tullut heti mieleen.
Tänne on Shetlannin Lerwickistä 40 meripeninkulman matka, ja suunnilleen saman verran olisi täältä etelään Orkney-saarille. Meille tulo Fair Islelle on odotettu paluu saarelle, joka syöpyi mieleen neljä vuotta sitten Matilda Gustavan reissulla.
Aiemmin kävelyretkellä eteläkärjen majakalle harmaat pilvet leijuivat vain hiukan vihreiden niittyjen yläpuolella. Harvat vastaan sattuneet paikalliset pysähtyivät juttelemaan.
Yksi iäkkäämpi kävelijä totesi: ”Ai Suomesta. Olen käynyt Helsingissä esitelmöimässä Shetlannin linnuista.” Toinen, nuorempi puheli kuorma-auton ratin takaa: ”Meillä kävi vieraita Suomesta. Eivät olleet kovia puhumaan, mutta maistelimme vähän viskiä ja viihdyimme oikein hyvin yhdessä.” Maiseman levollisuus tarttuu täällä ihmisiin.
Lähdimme vajaa viikko sitten Askøyltä Bergenin läheltä suuntana Lerwick. 225 mailin Pohjanmeren ylitys otti vastatuulissa 40 tuntia. Norjan rannikolla keikuttanut maininki keveni vähitellen. Tuuli kääntyi lounaaseen ja pääsimme nipin napin nousemaan kohti Shetlantia.
Laivoja tai muita kulkijoita ei juuri näkynyt. Yksitoikkoista matkantekoa harmaassa, tihkuisessa säässä piristivät venettä väsymättä seuranneet myrskylinnut.
Lähestyimme Shetlantia aamuyöstä. Vesisade vaihtui sumuksi eikä Out Skerriesin majakka tullut näkyviin. Muutama maili ennen Bressayn pohjoiskärkeä näkyvyys parani ja lähestymisloisto erottui maata vasten vaalenevassa aamussa. Lerwick Port Control toivotti VHF:ssä hyvää huomenta ja tervetuloa, kiinnityspaikan saa valita itse.
Otimme laiturista yhtettä viranomaisiin. Border Force ilmoitti puhelimessa, ettei ole saanut etukäteen tehtyä maahantuloilmoitusta, jonka järjestelmä oli jo kuitannut vastaanotetuksi. Ohjeiden mukaan otettu yhteys National Yachtlineen poiki hämmästyneen kysymyksen: miksi te meille soitatte? Nyt piti tehdä uusi ja monimutkaisempi saapumisilmoitus, eikä veneestä saanut poistua ennen lupaa.
Muutaman tunnin päästä Immigration Officesta soitettiin ja pahoiteltiin sotkua: virkailijat eivät osanneet käyttää uusia järjestelmiä ja ohjeistuskin oli virheellinen. Mutta nyt Q-lipun saa laskea, tervetuloa Yhdistyneeseen kuningaskuntaan!
Kävelyretki Lerwickin kapeilla kaduilla loppui rankkasateeseen ja kiiruhdimme sisään lähimpään pubiin. Paikallisten seurassa alkoi tuntui siltä, että olemme tulleet Norjasta toiseen kulttuuriin.
Sateessa ei huvittanut kävellä ruokakauppaan, joten haimme rannan thai-ravintolasta veneeseen illallisen, joka paljastui mainioksi.
Seuraavana päivänä keräilimme punnan kolikoita suihkua ja pesutupaa varten. Palvelut löytyvät vähän matkan päästä pursiseuran tiloista. Onnistuimme pesemään kolme koneellista, mutta harmi kyllä kuivausrumpu jätti pyykit aivan märiksi. Sen jälkeen veneestä oli vaikea löytää paikkaa, josta ei olisi roikkunut jotain kuivumaan ripustettua vaatetta, lakanaa tai pyyhettä.
Calor Gasin myymälään keskustan ulkopuolelle tarvittiin taksikyyti. Ostimme 7 kg butaanipullon, joka kapeana ja korkeana sopi täydellisesti Ilmattaren kaasupullotelineeseen. Myyjä tosin korosti, ettei hän saisi myydä sitä kenellekään jolla ei ole brittiläistä osoitetta, mutta onneksi järjestelmä hyväksyi vierassataman osoitteen.
Irrotimme aamulla köydet ja ajelimme rannikkoa etelään koneella. Shetlannin eteläkärki Sumburg Head on tunnettu voimakkaista virroista ja niiden aiheuttamasta roostista, levottoman merenkäynnin alueesta. Meille se tarkoitti tällä kertaa parimetristä maininkia, joka nousi kuin tyhjästä tyynessä säässä ja vaimeni sitten vähitellen pois.
Fair Isle tuli näkyviin kaukana edessä. Tämä vesialue, joka tunnetaan nimellä The Hole, on vanha purjehdusreitti Pohjanmereltä Atlantille. Ohjasimme noin 15 astetta saaresta länteen, sillä virta painoi ensin koilliseen ja sitten kaakkoon. Ympärillä näkyi yhä enemmän lunneja, kiisloja ja suulia.
Kuuden ja puolen tunnin matkanteon jälkeen kiinnityimme tänne North Havenin laituriin norjalaisveneen kylkeen.
Satama tarjosi rauhalliset unet ja seuraava päivä on nyt jo pitkällä. Ruokailun jälkeen on aika irrottaa köydet ja lähteä ensi yöksi merelle.
Näin meillä on hyvät mahdollisuudet kiertää huomenna iltapäivällä Cape Wrath suotuisan virran vallitessa. Se antaisi myös mukavasti aikaa etsiä hyvä ankkuripaikka Ylämään länsirannalta.
20.8. Loch Tarbert, Isle of Jura
Ilmatar pyörähtelee kevyesti ankkurissa. Aurinko lämmittää ja kuivattaa eilen kastuneita kamppeita. Näkyvissä ei ole muita veneitä eikä myöskään rakennuksia rannoilla. Paljaiden kukkuloiden ympäröimä avoin maisema luo Loch Tarbertiin syrjäisen, suorastaan erämaisen tunnelman.
Kapean salmen takaa avautuu laaja lahti, joka yltää syvälle Juran sisäosiin. Ankkuripaikkamme on melko avoin poukama, mutta tuulen puolen loivat kukkulat suojaavat yllättävän hyvin.
Syvyyttä on ylävedellä seitsemän metriä ja ankkuriketjua ulkona 50 metriä. Olimme varautuneet tuuliseen yöhön. 17 m/s puuskat ravistivat takilaa aamuyöstä, mutta ankkuri piti hyvin eikä lahdessa noussut aallokkoa.
Olemme tulleet viikossa Shetlannista tänne eteläisille Hebrideille. Lerwickin jälkeen lokiin on kertynyt 440 meripeninkulmaa. Näissä lumoavissa maisemissa voisi viettää helposti koko kesän, mutta meillä on vielä matkaa tehtävänä Espanjaan ja Portugaliin.
Ilmat ovat jatkuneet epävakaisina, ja erityisesti eilen taivaalta tuli rankkoja kuuroja toinen toisensa perään. Päivälämpötilat ovat kohonneet Norjan jälkeen pari astetta meriveden lämpötilan myötä. Matkanteon kannalta hankalinta ovat olleet viime päivien kovat vastatuulet.
Kun lähdimme viisi vuorokautta sitten illan hämärtyessä Fair Islelta merelle, utua vasten näkyi hiljaa pintaan nousevia ja taas sukeltavia valaita. Ulkomuodon ja liikkeiden pohjalta arvailimme, että ne olisivat seitivalaita, 14-metrisiksi kasvavia sinivalaan sukulaisia.
Orkney-saaret jäivät reitin eteläpuolelle. Muutama majakka tuikki heikosti udusta, kunnes aamun valjetessa kirkastui ja kaukana paapuurissa erottuivat Westray, Rousay, Mainland ja Hoy. Ylämään luoteiskärkeen tullessa Cape Wrath piiloutui taas sumuun. Kun käännyimme North Minchille, isoja delfiinejä – ehkä valkokuonoja tai pullokuonoja – seurasi venettä kauempana.
Vuorokauden kestäneen 135 mailin matkan jälkeen yövyimme levollisen kauniissa ankkurilahdessa Loch a’ Chadh-fissa kahden brittiveneen seurassa.
Seuraavana päivänä teimme pikavisiitin Kinlochbervien kylään. Kaupasta löytyi perustarpeiden lisäksi hieman erikoisia leivonnaisia, Stiltonia, Cheddaria ja Wensleydalea sekä pullo Single Maltia.
Polttoainetta emme kuitenkaan saaneet toimivasta mittarista huolimatta. Asiaa tarkemmin ajattelematta olimme tulleet alavedellä, jolloin polttoainelaituri seisoi tolppien päällä kuuden metrin korkeudessa.
Jatkoimme yön selkään. Pimeällä Minchillä pohjoistuuli voimistui ja laskimme myötäiseen. Vastavirta söi vauhtia, kunnes aamun sarastaessa tavoitimme Isle of Skyen ja Harrisin välisellä Little Minchillä kahden solmun myötävirran. Se kuljetti nopeasti Hebridienmeren puolelle.
Aava meri kimmelsi aamuauringossa, korkeiden kukkuloiden jono kohosi näkyviin Harrisilta aina South Uistiin saakka. Muutama delfiini pysähtyi hetkeksi kisailemaan veneen vierelle ennen kuin jatkoi taas määrätietoisesti jonnekin eteenpäin.
130 mailin matkan jälkeen ankkuroimme alkuiltapäivästä suurella vaivalla Skyen tuuliseen Loch Scavaigiin.
Lahtea ympäröivät Black Cuillin -vuorten synkät rinteet. Kilometrin korkeudesta syöksyi vähän väliä ankaria puuskia, jotka kääntelivät Ilmatarta kapeassa kohdassa puolelta toiselle. Tänne ei ollut turvallista jäädä yöksi, mutta poikkeuksellisen jylhä ankkuripaikka oli nähtävä.
Päätimme lähteä lounaan jälkeen kohti edelliseltä reissulta tuttua Cannaa. Vähän ankkurin noston jälkeen uusi williwaw peitti merenpinnan valkoisella kuohulla ja tuulimittari näytti 47 solmua.
Cannan lahti on alueen suojaisin satama ja muutenkin viehättävä paikka. Vehreän kukkulan juurelta löytyy pienen pieni kauppa ja tunnelmallinen kahvila-ravintola, jonne istuimme seuraavana päivänä lounas-toasteille.
Takaisin rantaan tullessa huomasimme, että olimme muistaneet vuoroveden väärin. Vesi oli laskenut ja rantaviiva oli vetäytynyt monen kymmenen metrin päähän. Saimme raahata kumivenettä aika matkan upottavassa savessa ja liukkailla pohjakivillä kompastellen.
Tällä välin tuuli voimistui niin, ettei soutaminen takaisin poijussa odottavalle veneelle tahtonut enää onnistua. Perämoottori ei ollut mukana, koska sää oli vaikuttanut kohtuulliselta. Onneksi saimme vetoapua paikalle osuneelta moottoriveneeltä.
Edessä olevien virtojen takia lähtö oli suunniteltu aamuneljäksi. Herätyskellon soidessa tulimme toisiin aatoksiin. Tuuli ujelsi mastossa ja sade tuli vaakasuoraan. Sääennustekin oli mennyt uusiksi.
Vielä iltapäivällä tuuli kovaa, kun luovimme työläästi 35 mailin matkan kohti Ardnamurchanin jylhää niemeä.
Vähitellen taakse jäi Hebridienmeren itäinen saariryhmä – Canna, Rum, Eigg ja Muck – joka kulkee nimellä Small Isles. Näistä varsinkaan vuoristoinen Rum, jonka korkein huippu nousee yli 800 metrin korkeuteen, ei kyllä tunnu missään suhteessa pieneltä.
Tällä säällä ei ollut järkevää jatkaa etelään ulkokautta Isle of Mullin ja Collin välistä. Matalan ja karikkoisen vesialueen virroissa merenkäynti olisi varmasti paha. Käännyimme Mullin salmeen.
Illan hämärtyessä löysimme Tobermoryn satamasta lepotaukoa varten vapaan vieraspoijun.
Jotta virta ei ehtisi kääntyä vastaan, jatkoimme salmen läpi aikaisin, vielä pimeässä aamuyössä.
Kova etelätuuli jatkui Lismore Islandin jälkeen. Se tarkoitti taas raskasta kryssiä. Atlantille avoimella Firth of Lornilla keli oli edellistä päivää pahempi: vaihtelevan sekavaa merenkäyntiä ja rankkoja sadekuuroja.
Uuvuttavaa etenemistä piristi useiden kymmenien delfiinien leikki aivan veneen vieressä.
Aurinko tuli näkyviin pilvien lomasta, kun viimeinen venda kääntyi Colonsaylta Loch Tarbertin suuntaan seitsemän tunnin luovimisen jälkeen.
Juran autio ranta, edempänä kohoavat usvaiset kukkulat – Paps of Jura – ja vähitellen avautuvan lahden hiekkarannat näyttivät niin kauniilta, että päivän ponnistus oli palkittu.
Tarkkuutta vaativan karikkoisen sisäänajon jälkeen edessä oli rauhallinen loch. Kun ankkuri oli laskettu ja varmistettu, saimme märät vaatteet pois päältä ja ankkurimaljan lasiin. Jaksoimme hädin tuskin tehdä ruokaa.
IRLANTI
21.8. Derry
Olemme tulleet Skotlannista Pohjois-Irlantiin. Ilmatar on kylki kiinni rannan suuntaisessa laiturissa Derryn Foyle Port Marinassa. Kevyesti pukeutunutta väkeä käyskentelee Foyle-jokea seuraavalla rantakadulla. Me otimme tuplavillakerrastot jalasta vasta kun olimme tulleet laituriin, nyt meidät yllättää vahva tunne siitä, että on todellakin kesä.
Olemme pitkästä aikaa kahdestaan. Anni on jo kotimatkalla, linja-auto Dubliniin lähti klo 12. Tulimme 20 tunnin purjehdukselta laituriin täsmällisesti puoli tuntia aikaisemmin. Myönnettäköön, että kaikki varmuuden vuoksi varatut aikataulumarginaalit tulivat käytettyä.
Eilinen lähtö Juran Loch Tarbertista oli hankalampi kuin olisi arvannut. Ankkuripaikasta ei nähnyt, että lounaaseen kääntynyt tuuli oli voimistunut ja vyörytti isoa aaltoa lahden suun matalaan veteen. Koneajo ulos karikkojen välistä ja vastatuuleen ulos lahdesta oli hidasta. Ehdimme nipin napin Islayn salmen läpi ennen vuoroveden kääntymistä. Hyvä niin, sillä virran nopeus nousee salmessa viiteen solmuun.
Isle of Islayn kaakkoiskärkeä ohittaessa laineiden yli kantautui viskitislaamojen tuoksu: autereiseen meri-ilmaan sekoittui savua, turvetta ja mallasta.
Pohjoiskanaali avautui edessä ja Irlannin rannikko alkoi siintää 25 meripeninkulman päässä. Majakat syttyivät: kaukana paapuurissa Skotlannin viimeinen niemenkärki Mull of Kintyre, edessä Irlannin puolen ensimmäinen Rathlin Island.
Tuuli oli navakkaa etelälounaista, mikä tarkoitti kryssiä jo kolmatta kertaa peräkkäin. Kanaalin ylitys sujui melko mukavasti, mutta etelärannalla olosuhteet muuttuivat hankaliksi. Rankat sadekuurot ja voimakkaat puuskat vyöryivät päälle pilkkopimeässä yössä. Virrat vaihtoivat suuntaa ja nostivat erittäin levottoman ja sekavan merenkäynnin.
Kun heilui ruorin takana puolelta toiselle sadeveden kastellessa ja meriveden huuhdellessa, tuntui siltä kuin olisi joutunut väärin asennettuun pesukoneeseen, jonka ohjelma on mennyt jumiin.
Aamun valjetessa Lough Foylen suulla sää selkeni ja tuuli taittui. Matka oli kuitenkin kestänyt ennakoitua pidempään ja vuorovesi oli ehtinyt kääntyä. Oli ajatteva moottorilla ylös Foyle-jokea vastavirtaan.
Purjevene tuli vastaan brittilippu perässä, ja sen miehistö tervehti meitä poikkeuksellisen innokkaasti heilutellen. Johtuiko tämä siitä, että me suomalaiset tulimme kaukaa vai siitä, että he toivottivat tervetulleeksi satamaan rankan yön jälkeen vai jostain ihan muusta syystä, jäi arvoitukseksi.
Laiturilla naapuriveneen kippari tuli tervehtimään ja avasi meille ystävällisesti maasähkön avainkortillaan. Juttelimme Pohjois-Kanaalin oikukkaista vesistä. Kuulemma paikallisillakin menee pitkään ennen kuin he oppivat arvioimaan eri tekijöiden yhteisvaikutusta purjehdusolosuhteisiin.
Hän kysyi, oliko meillä yöllä 25–30 solmua tuulta. Kuultuaan, että kovimmillaan 30–35, hän kohotti kulmiaan ja virnisti. ”OK, then you must know. It’s an interesting place, isn’t it?”
5.9. Kilrush
Sulun merestä erottama Kilrush Creek on tyyni ja taivas vaihteeksi kirkas. Marina on melko suuri ja laiturit tukevia, taaempana vastarannalla on iso venetelakka. Vaikka veneitä on paljon, vain harva paikallinen oli liikkeellä viikonlopun epävakaisissa säissä.
Olemme nyt kolmestaan, Joonas nousi veneeseen viikko sitten Galwaysta.
Kun tulimme toissa päivänä tänne Kilrushiin, löysimme pikkukaupungista perinteisen pubin. Alkuillasta tarjolla oli hyvää ruokaa, myöhemmin meno muuttui railakkaaksi paikallisen bändin soittaessa.
Kun Anni oli palannut kotiin Derrystä, muutama päivä kului ensin vain levätessä, venettä siivotessa ja märkiä varusteita kuivatessa. Lähestyvä matalapaine oli voimistamassa lounaistuulia, ja saimme hyvän syyn ottaa vielä pari lisäpäivää satamassa. Vietimme pitkästä aikaa kahdestaan kaupunkielämää hienossa miljöössä.
Kovimpien tuulten mentyä irrotimme taas köydet ja laskimme vajaa parikymmentä mailia Foyle-jokea ja sen matalaa suistoa Lough Foylea Pohjoiskanaaliin. Saimme purjeet ylös ja suuntasimme sivutuulessa Irlannin luoteiskärkeen. Illan hämärtyessä delfiinit saattelivat meitä kohti Malin Headia.
Atlantin puolella tuuli oli voimakkuudeltaan kohtalaista ja suunnaltaan vastaista. Pääsimme kuitenkin nousemaan toivottuun suuntaan kohti Tory Islandin ja mantereen välistä salmea. Yöllä satoi pitkään ja vahdissa alkoi tulla vilu. Onneksi aamusta poutaantui, ja päivällä aurinko jo pilkotti pilvien lomasta.
Arranmore Island ja mantereen jylhät kukkulat jäivät taakse, kun ylitimme Donegalin lahden kohti Mayon rannikoa. Illan hämärtyessä näimme läheltä vaikuttavan Stags of Broadhavenin: viisi jyrkkää kalliota nousee vieretysten merestä lähes sadan metrin korkeuteen.
Yön jo pimennyttyä ankkuroimme Broadhaven Bayn matalaan, hiekkapohjaiseen lahteen, sopivasti majakan ja valopoijun väliin.
Matka jatkui seuraavana iltapäivänä Erris Headin ympäri kevyessä tuulessa. Illan tullen delfiinit leikkivät veneen ympärillä. Yöllä Connemaran vuoret siinsivät kaukana tähtitaivasta vasten. Päivän valjettua delfiinit pärskäyttivät taas hyvät huomenet.
Kun luovimme Aran-saarten ympäri Galwayn lahdelle, saimme navakasta vastatuulesta huolimatta yllättäen myötäaallokon, kun Atlantin maininki vyöryi tasaisesti mereltä sisään lahdelle.
Galwayn satama ohjeistaa kysymään etukäteen vieraspaikan saatavuutta, mutta kukaan ei ollut vastannut puhelimeen eikä sähköpostiin. Sataman sulku on auki aina kaksi tuntia ennen ylävettä. Kun sulullakaan ei vastattu VHF-kutsuun, ajoimme sisään ja löysimme paikallisen purjehtijan avulla vapaan venepaikan. Viikonloppuisin ei kuulemma ole henkilökuntaa töissä.
Helsingistä tullut Joonas odotti jo laiturilla.
Aamulla kävimme satamatoimistossa. Satamamaksun lisäksi piti varmistaa pandemian ja Brexitin jälkeiset maahantulomuodollisuudet. Niistä liikkui virallisissakin ohjeissa kovin monenlaista tietoa. Muodollisuuksia EU-veneille ei enää ole, kertoi virkailija, ”we are back to normal again”.
Oli ennustettu epäsuotuisia tuulia, joten käytimme useamman päivän veneen huoltoon. Onnistuimme vihdoin asentamaan mukana kulkeneet uudet aurinkopaneelit biminin päälle Joonaksen tuomilla kiinnikkeillä.
Saimme samalla nauttia erittäin mukavasta kaupungista. Ilmat olivat hienot ja ensimmäistä kertaa koko kesän aikana oli lämmintä monta päivää peräkkäin.
Tosin tiedossa oli taas epävakaista. Lähdimme satamasta yläveden aikaan iltakymmeneltä. Kaupungin valomeri jäi taakse, edessä oli pimeä ja sateinen Galwayn lahti.
Aamulla aurinko valaisi taas Claren rannikon rosoisia jyrkänteitä ja vehreitä kukkuloita. Kiersimme Loop Headin ja käännyimme sisään Shannon-joen estuaariin. Ehdimme Kilrushin edustalle puoliltapäivin juuri ennen virran kääntymistä vastaiseksi.
Satamaan johtava sulku avataan periaatteessa itse, mutta vierasveneiden on oltava sitä ennen yhteydessä satamakapteeni Simoniin. Hän antaa samalla myös ohjeet kiinnittymiseen.
Nyt edessä on 600 meripeninkulman legi Atlantilla ja seuraamme tarkasti sään kehittymistä.
Britannian ja Irlannin ylle on juuri muodostumassa laaja matalapaine, joka tuo huomenna kovia etelätuulia. Hurrikaani Danielle on miltei paikoillaan Azorien länsipuolella – siis huomattavan pohjoisessa – ja sen ennustetaan lähestyvän myöhemmin Eurooppaa. Perästä tuleva trooppinen myrsky Earl on myös voimistumassa hurrikaaniksi, ja sekin saattaa myöhemmin kääntyä koilliseen.
Jos lähtisimme kohti Espanjaa heti kun matalapaine ohittaa Irlannin ja tuulet kääntyvät, saisimme navakoilla luoteisilla hyvän vauhdin alkumatkalle. Kysymys kuuluu, olisiko meillä sillloin turvallinen marginaali Daniellen myöhempiin säävaikutuksiin.
Lopullinen päätös on jätettävä lähtöpäivän aamuun, kun näemme Pohjois-Atlantin säätilanteen kehityksen.
